Pieni naalinpoikanen haki suojaa jäätävältä tuulelta, pakkaselta ja pistelevältä lumituiskulta. Sen oli kylmä ja sitä paleli. Kuinka kauan siitä oli? Miksi pahat miehet olivat hakeneet äidin ja vieneet sen pois Vinjan luota? Sitä Vinja ei tiennyt. Mutta miksi ihmeessä Vinjasta oli sanottu, että sillä on liian vähän turkkia? Hölmä ajatuskin. Pieni naalihan olisi hukkunut turkkiinsa, jos sitä olisi enemmän!

Niitä näitä miettien pentu löysi kuin löysikin suojaisan kuopan, jonne se käpertyi peittäen kuononpäänsä hännällään ja miettien äitiään. Mitähän äiti oli kertonut naaleista? Oliko miehillä joku syy viedä äiti pois? Hetkinen..Naaleista tehdään turkkeja, senhän nyt tietää jokainen. Turkkeja..Mutta..Eihän se nyt käynyt! Repisivätkö pahat miehet äidiltä turkin pois?! Ei, sitä Vinja ei sallisi. Ei sitten millään. Mutta Vinja oli niin pieni..Ja miehet niin isoja.

Valkea lumi laskeutui pehmeästi Vinjan päälle. Myrsky oli tauonnut ja lumen pinta kiilteli kauniisti auringon valossa. Pikkunaali haistoi suden tuoksun. Sitä pelotti, ja se kiertyi tiukemmaksi puuhkaksi peittäen silmänsä ja kuononsa tuuhean häntänsä alle. Hetken päästä pelokas pentu uskaltautui kurkistamaan..Ja näki äitinsä. Joka ei kuitenkaan ollut se oikea äiti. Se oli sittenkin *huokaus* joku toinen naalityttö, äitiä vähän nuorempi.

Uusi tulokas tervehti hämillään olevaa Vinjaa sanoen: "Heippa Vinja! Minä olen Etna, naali Norjan Lapista. Tiesitkö, että sinulla on siellä sukulaisia?" Vinja pyöritteli päätään kummastuneena. "Minä olen sinun serkkusi, pikku-Vinja. Lähtisitkö kanssani kotiin Norjaan?" Yhä enemmän hämmästynyt Vinja tuijotti nyt serkkuaan järkähtämättä ja yritti ajatella. Ei..Ei täältä kannata lähtä. Äiti voisi vaikka palata. Ja aivan kuin Etna olisi arvannut pienen serkkunsa ajatukset, se sanoi: "Äitisi ei enää tule takaisin, mutta hän olisi tahtonut kaikista eniten sitä, että saat elää turvassa kanssamme siellä, mihin turkispyytäjät eivät ole vielä saapuneet. Tule mukaan, niin tiedät, että olet antanut äidillesi viimeisen lahjan." Etna oli puhunut niin kauniisti, että Vinja huomasi kyyneltippojen jäätyneen silmänurkkaansa. Se keräsi rohkeutensa viimeisetkin rippeet ja juoksi läheisen vaaran laelle. Etna seurasi. Vaaran korkeimmalla kohdalla Vinja kohotti päänsä ja kuiskasi tuuleen: "Hei hei äiti! Minä teen sen, mitä haluat, vaikkei se olekaan helppoa. Mutta teen sen vain siksi, että rakastan sinua niin paljon." Seisottuaan hetken hiljaa Vinja kääntyija lähti hölkyttelemään Etnan vierellä kohti pohjoista. Ja niin kaksi mustaa siluettia juoksi kohti punaisena hehkuvaa taivaanrantaa.

(C) Saimi