Vanhus kulkee syksyisessä puistossa nojaten keppiinsä. On syyskuu ja lehdet tanssivat villiä tanssiaan alas maahan. Vanha nainen istahtaa penkille ja huokaa väsyneenä. Hän vaipuu hetkeksi omiin, kuolemanläheisiin ajatuksiinsa. Puistotieltä kuuluu soran rapinaa. Vanhus nostaa päänsä ja hymyilee vienosti. Tietä pitkin juoksee lettipäinen vaalea tyttö iloisesti nauraen. Tytön vierellä haukahtelee ja telmii kastanjanvärinen spanieli. "Hei mummi!" tyttö huudahtaa leveästi hymyillen. "No heipä hei, pikkuprinsessa. Mitäs olet puuhannut?" vanhus kysyy ohuella, hennolla äänellä. Lapsi, sillä lapsihan hän vielä on, istahtaa penkille isoäitinsä viereen ja pieni koira hypähtää tämän syliin. "En mitään ihmeempiä, leikkinyt vain Roosan kanssa puistossa ja vahtinut Aatua, kun isä ja äiti kävivät konsertissa. Mutta Manta-mummi, kerro sinä jotain! Tarinasi ovat aivan mahtavia! Mistä oikein keksit ne?" Manta istuu hetken paikallaan ja alkaa sitten kertoa. Tyttö, Vilma nimeltään, ottaa mukavan asennon ja sulkee silmänsä. "Ei minun tarinoita tarvitse keksiä. Kaikki ovat tapahtuneet joskus. Mutta nyt kerron sinulle omasta lapsuusajastani ja siitä, kuinka lähdin pois kotoa." Pitkän aikaa nuo kaksi istuvat paikallaan, toinen puhuen värisevällä äänellä ja toinen kuunnellen tarkkaavaisena. Kuluu monta hetkeä, ennen kuin he lopettavat ja Vilma huudahtaa: "Miksei enää ole vanhoja myllyjä, joissa voisi yöpyä yhdessä kaverin kanssa tai tuollaisia loputtomiin jatkuvia peltoja, joilla voi ratsastaa naapurin hevosilla aina taivaanrantaan asti!" Koirakin on istunut hiljaa, nyt se nousee ja nuolaisee mestarillisen tarinankertojan kättä kuin kiittäen. Tyttö ja koira nousevat, hyvästelevät yhden rakkaimmistaan, ja lähtevät, tällä kertaa rauhallisesti kävellen, kohti kotia. Käveltyään hetken tyttö kääntyy ja vilkuttaa vielä hyvästiksi. Sitten parivaljakko jatkaa kulkuaan. Vanha nainen hymyilee ja haparoi kepin käteensä. Hän nousee ja lähtee kulkemaan kohti keltaista kivikerrostaloa, jossa pienellä eläkkeellä on hyvä elellä.

                      Päivät kuluvat, niistä tulee viikkoja ja viikoista lopulta kuukausia. Vilma ei ole tavannut isoäitiään sitten sen puistotapaamisen. Eräänä marraskuun aamuna puhelin soi aikaisin. Kello on vasta kuusi. Vilma ei puhelua hämmästele, isän työtoverit soittelevat useinkin näihin aikoihin. Hän kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan. Aatu on jossain vaiheessa yötä hiipinyt hänen sänkyynsä nukkumaan. Se on hyvin tavallista, poika pitää isosiskostaan enemmän kuin kenestäkään muusta. Sisarukset nukkuvat pitkään, reilusti yli yhdeksään, kunnes häikäisevä talviaurinko pakottaa heidät nousemaan. He kävelevät käsi kädessä alakertaan ja hämmästyvät, kun keittiössä ei olekaan ketään. Sen sijaan pöydällä on lappu. Juuri lukemaan oppinut Aatu lukee sen ylpeänä siskolleen ja hämmästyy silmittömästi huomatessaan niin fiksun ja rohkean isonsiskon ruvenneen itkemään. "Vilma, miks sie itket? Iskähän kirjottaa, että ne on äidin kaa menny kattomaan mummia." Vilma purskahtaa entistä kovempaan itkuun, joka vavisuttaa hänen ruumistaan päästä varpaisiin. "Voi Aatu-kulta, sie et nyt tajua! Kun mummia ei enää ole. Mummi on kuollut." Aatu tuijottaa silmät selällään tuon kauhean uutisen kertojaa. Sitten hänkin itkee, ei ääneen ja rajusti, kuten siskonsa, vaan hiljaa, heijaten itseään pienillä käsivarsillaan. Ovikello soi ja katkaisee vaikean tilanteen. Vilma kuivaa silmänsä ja laahustaa avaamaan. Äiti ja isä ovat lähtökiireessä unohtaneet avaimen kotiin. Siinä he seisovat, ovella, silmät itkusta turvonneina ja punaisina. He halaavat lapsiaan ja lupaavat kaiken maan ja taivaan väliltä, kunhan lapset vain kestävät ja hyväksyvät kuoleman kosketuksen. Kuluu päivä, toinenkin, ja aina jompikumpi vanhemmista on järjestelemässä hautajaismenoja. Vilma ja Aatu ovat hämillään ja peloissaan, kumpikaan ei ole kohdannut vielä näin kauheaa asiaa. Monena iltana he itkevät itsensä uneen, pikku- Aatu varsinkin. Vilma yrittää kestää, mutta se on vaikeaa. Päivän toisensa jälkeen Vilma miettii mummin viimeistä tarinaa, kuinka sekä kuuntelija että kertoja olivat nauttineet. Ja yön toisensa jälkeen hän herää pohtimaan kuolemaa ja sen jälkeisiä tapahtumia. Mutta onko niitä? Vai onko kaikki ylösnousemuksesta vain aikuisten iänikuista satuilua?

                      On marraskuun 14. ilta. Manta köpöttelee kerrostalon portaita ylös. Hän asuu ylimmässä, kuudennessa kerroksessa. "On tämäkin… Eivät ole viitsineet hommata edes hissiä tänne! Saavat vanhat mummot vielä sydänkohtauksen, kun tällä tavalla joutuu hengästymään…" Manta-mummi mutisee itsekseen ja pysähtyy lepäämään kolmanteen kerrokseen. Hitaasti hän jatkaa matkaa kohti kotiovea. Päästessään ovelle hän jaksaa enää vain vaivoin avata sen jäykän lukon ja hipsutella sisään. Vanhus ei jaksa riisuutua, hän käy ulkovaatteet päällään nukkumaan. Lienee dementia iskenyt. Keskellä yötä Manta herää. Silmissä hämärtää, jäsenet tärisevät ja sydän hakkaa. Itsekseen hymyillen vanhus sulkee silmänsä ja antaa viimeisen hengenvedon tulla ja mennä. Sitten hän on poissa. Hän nukkuu autuaan näköisenä, hengittämättä, pienenä ja suloisena mummona. Matka jatkuu avaruuden tuolle puolen, ohi sateenkaarien ja kirkkaina hehkuvien planeettojen. Siellä Manta saa selkäänsä siivet. Valkoinen ja kullanhohtoinen sekoittuvat nopeassa vauhdissa. Siellä vanhus nauraa. Hän tietää, ettei matka koskaan pääty. Hän kulkee tietä, jolla ei ole loppua.

                      Mantan ystävä Liisa, joka asuu samassa kerrostalossa, odottelee ystäväänsä aamukahville. Häntä ei kuitenkaan ala kuulua. Pikkuhiljaa Liisa alkaa huolestua. Manta ei ikinä myöhästy. Nyt hän on myöhässä jo puoli tuntia. Naiset juovat pyhäaamuisin kahvinsa aina kello viisi, nyt Mantaa ei vain kuulu. Liisa soittaa isännöitsijälle ja pyytää häntä tuomaan yleisavaimen. Isännöitsijä tuo sen ihmetellen, muttei kysy mitään. Mantan ovi onkin raollaan, Liisa huomaa. Hän astuu sisään ja huhuilee Mantaa nimeltä. Makuuhuoneessa makaa eloton ystävä. Liisan silmät kostuvat. Hän on jo vanha, nähnyt monta kuolemaa, mutta tämä koskettaa. Aina käytännöllinen Liisa etsii käsiinsä Mantan tyttären puhelinnumeron. Tyttären uninen mies vastaa. Itkuinen Liisa sopertaa asiansa puhelimeen. Mies lupaa tulla vaimonsa kanssa heti. Liisa keittää itselleen kahvia tärisevin käsin. Omaiset tulevat, nainen itkee. Liisa tarjoaa heille kahvia. Yhdessä siinä sitten istutaan pöydän ääressä muistellen Mantaa. Itketään ja nauretaan, lauletaan ja istutaan hiljaa. Liisa ymmärtää nuorien surun. Hän on itse kokenut saman. Mutta kuolema satuttaa aina. Sitä ei voi paeta.

                      Hautajaispäivä koittaa lopulta. Vielä eilen oli lunta, nyt se on sulanut pois. Tuntuu kuin luontokin surisi. Kaikki on harmaata. Taivaalla ei ole pilviä, kuuluu vain variksen käheä raakunta. Äiti ja isä yrittävät esittää iloista. Vilmaa ja Aatua se ei kuitenkaan hämää. Mutta helpottaakseen surua hekin naureskelevat teennäisesti ja kertoilevat toisilleen mauttomia vitsejä. Vasta matkalla kappeliin kaikkien silmät kostuvat. Kappeli on mäen päällä. Mitä ylemmäs mäkeä ajetaan, sitä surullisemmiksi kaikki tulevat. Kuolema tulee lähemmäs ja lähemmäs, viimeistään nyt kaikkien on hyväksyttävä se. Sisällä kappelissa on vain kourallinen ihmisiä, kaikki lähiomaiset. Ja alttarilla on valkoinen arkku. Pappi tulee ja puhuu, ihmiset itkevät hiljaa. Lauletaan virsiä, joiden sanoja kukaan ei muista. Kukat viedään arkun päälle hetkeksi. Luetaan runoja. Kukat haetaan pois arkun päältä. Kuusi miestä, isä mukaan lukien, kantaa arkun ulos ruumisautoon. Mummi viedään tuhkattavaksi. Kukat kannetaan uurnalehtoon sille paikalle, mihin Mantan tuhka lasketaan. Ihmiset pakkautuvat autoihinsa, vallitsee vapautunut tunnelma. Mitä alemmas mäkeä tullaan, sitä iloisemmiksi kaikki tulevat. Kuoleman valta on poistunut.   

(C) Saimi