Olen tuuli.

Kiidän yli ruispellon

Olen aurinko.

Nauran läpi koivun

vihreän.

Olen sade.

Tanssin riemuiten

vihreälle lähteelle.

Olen elossa.

Olen olemassa.

(C)Saimi

 Britneyn Everytime soi H&M :n käytävillä. Tuula painoi kädet korvilleen välttyäkseen kuulemasta tuota. Hän ryntäsi ohi kassajonon ja havahtui vasta kaupan ovella kimeään ujellukseen. Punainen kotelomekko oli jäänyt maksamatta. Turvamies saapasteli kohti Tuulaa ylpeän ankarana, mutta pysähtyi sitten lähes kunniaa tehden. "Siis.. Eihän.. Voisinko olla niin ilkeä ja pyytää neitiä maksamaan kauniin ostoksensa?" mies sönkötti ja punastui. Tuula marssi miehen luo ja ilmoitti pienoista ivaa äänessään: "Voi kyllä! Olen nii-iin pahoillani tästä aiheuttamastani hälystä." Kasvoiltaan yhä punaisempi turvamies kääntyi kannoillaan ja lähti sanaa sanomatta juttelemaan blondin kassaneidin kanssa. Tuula maksoi ostoksensa ja lähti sitten kohti Esplanadia.

                      Saavuttuaan Espalle Tuula tilasi yhdestä pikkukojusta kahvia ja vaaleanpunaisen berlininmunkin. Nyppiessään kuorrutetta nuori neitonen mietti. Muistikuvat valtasivat hänen mielensä yksi toisensa jälkeen. Koulussa neulottu vihreä laukku, jota hänet pakotetaan pitämään koko päivän päässään. PLOP. Yhtäkkiä ollaankin musiikkiluokassa. Jopa aina ymmärtäväinen opettaja määrää Tuulan laulamaan vasten tahtoaan Apulantaa. PLOP. Ruokalassa. Muut kiljuvat "hyi, ei tätä voi syödä!!", Tuula istuu pöydän päässä ja ahmii annostaan. PLOP. Kotona. Kaljaa kittaava äiti, narkkari- isä. Viisi pikkusisarusta. Kaikki yksin Tuulan vastuulla. Ja viimeinen PLOP. Ilmaisutaidon tunnilla. Tuulaa nöyryytetään, hän saa näytellä kauniissa prinsessasadussa sammakkoa. PLOP. Pää tyhjenee Tuulan ravistaessa sitä. Hän nousee penkiltään ja lähtee kohti teatterikorkeaa.

Avatessaan raskaan tammioven Tuula huokaa ihastuksesta. Lukemattomia kertoja hän on avannut oven ja nauttinut tuosta ihanasta tunteesta, joukkoon kuulumisen tunteesta. Täällä hän ei ole se friikki, joka istuu nenä kirjassa ja valitsee ilmaisutaidon yhdessä muiden nörttien kanssa. Täällä hän on Tuula, yhtä hyvä muiden kanssa, ei erikoinen. Paitsi näyttelijänä. Siinä hän on omaa luokkaansa, koko luokan kärjessä. Valitessaan oppituntejaan ja jaksojärjestyksiään Tuula oli valinnut paljon iltapäivätunteja. Nuori näyttelijän alku nautti Helsingin aamuruuhkista asuttuaan koko elämänsä alun pienessä tuppukylässä. Hän nautti kiireestä, bensiinin tuoksusta ja aamuauringosta. Eikä halunnut menettää niitä. Niinpä hän tuli kouluun vasta syötyään kevyen lounaan. Tänään on jännittävä päivä. Teatterikorkeasta valitaan muutama esiintyjä oikeiden ammattinäyttelijöiden kanssa vuoden kuluttua esitettävään Artemis Fowl- teatteriesitykseen. Tuula oli aina rakastanut tuota kirjasarjaa. Hän toivoi toivomasta päästyään saavansa edes jonkin pienen sivuroolin kyseisessä näytelmässä. Liukuovi häämötti tytön edessä ja hän veti sen auki. Ja näki salin täydeltä innokkaita esiintyjäkokelaita. Paikalla olivat myös pääosien esittäjät, Artemis ja Butler. Ihmeekseen Tuula ei nähnyt suosikkiaan Hollya  missään. Nuorien näyttelijätulokkaiden opettaja Simo pyysi kokelaita vuorotellen kokeilemaan koelukua. Pian tuli Tuulan ja hänen ystäviensä Maijan ja espanjalaisen Tanyan vuoro. He lukivat eläytyen kohtauksen, jossa Holly, Artemis ja Butler hyvästelivät toisensa.

                      Jännityksestä kipeänä Tuula odottaa illalla puhelinsoittoa. Simo on luvannut soittaa valituille. Puhelin pirahtaa pitkän odotuksen jälkeen. Melkein –näyttelijätär henkäisee luuriin nimensä ja haloon. Linjan toisesta päästä kuuluu Simon vieroksuva ääni: "Tuula hei, ootko sä humalassa?" Tuula naurahtaa ja vastaa olevansa vain jännityshumalassa, ei vakavammassa. Simo hörähtää ja aloittaa Lasse Lehtismäisesti "Tuula, olen pahoillani, mutta…Sinut on valittu ryhmäsi parhaana oppilaana näyttelemään komisaario Holly Shortia." Tuula nauraa ja itkee ja kirkuu. Simo nauraa ja onnittelee ja kertoo sen, minkä Tuula on halunnutkin kuulla: "Minä pidän sinusta, paljon." Mutta nyt Tuulan pitää vastata "ei, ei se nyt käy. Olen liian kiireinen tulevan roolini vuoksi."

                      Vajaan vuoden kuluttua Tuula seisoo hermostuneesti näyttämön takana. Keijukorvat on liimattu paikoilleen, tumma tukka leikattu keijumaisen epätasaiseksi. Päässään hänellä on kypärä, jossa lukee HAL. Hänet on puettu keijupoliisin asuun, ja hän on ylpeä siitä. Henkäisten ihastuksesta hän kuulee Timon, Rootia näyttelevän komistuksen äänen "..Ja missä pirskuleessa viipyy komisaario Short??" Ottaen nolon ilmeen kasvoilleen Tuula astuu lavalle ja näkee edessään satoja ihmiskasvoja. Hän hengittää syvään ja kajauttaa "Voi, olen nii-iin pahoillani.." Aivan kuin hän olisi sanonut tuon aiemminkin.

                     Ja muutaman tunnin kuluttua illan tähtinäyttelijä juoksee yhä uudelleen ja uudelleen kumartamaan. Yksin, yhdessä Artemiksen ja Butlerin kanssa, koko näyttelijäkaarti mukanaan. Ja Tuula nauraa. Kyyneleet valuvat hänen kasvoilleen ja Artemis, siis Rasmus, halaa häntä ja kuuluttaa kaikille olevansa ylpeä vastanäyttelijästään. Tuula hakee takahuoneesta ruusukimpun, jonka kortissa lukee "rakkaudella, Simo". Ja vielä kerran muutaman vuoden takainen, nyt kukkaan puhjennut ruma ankanpoikanen juoksee kumartamaan yhdessä Rasmuksen kanssa.

 

(C) Saimi

                     

                     

 Vanhus kulkee syksyisessä puistossa nojaten keppiinsä. On syyskuu ja lehdet tanssivat villiä tanssiaan alas maahan. Vanha nainen istahtaa penkille ja huokaa väsyneenä. Hän vaipuu hetkeksi omiin, kuolemanläheisiin ajatuksiinsa. Puistotieltä kuuluu soran rapinaa. Vanhus nostaa päänsä ja hymyilee vienosti. Tietä pitkin juoksee lettipäinen vaalea tyttö iloisesti nauraen. Tytön vierellä haukahtelee ja telmii kastanjanvärinen spanieli. "Hei mummi!" tyttö huudahtaa leveästi hymyillen. "No heipä hei, pikkuprinsessa. Mitäs olet puuhannut?" vanhus kysyy ohuella, hennolla äänellä. Lapsi, sillä lapsihan hän vielä on, istahtaa penkille isoäitinsä viereen ja pieni koira hypähtää tämän syliin. "En mitään ihmeempiä, leikkinyt vain Roosan kanssa puistossa ja vahtinut Aatua, kun isä ja äiti kävivät konsertissa. Mutta Manta-mummi, kerro sinä jotain! Tarinasi ovat aivan mahtavia! Mistä oikein keksit ne?" Manta istuu hetken paikallaan ja alkaa sitten kertoa. Tyttö, Vilma nimeltään, ottaa mukavan asennon ja sulkee silmänsä. "Ei minun tarinoita tarvitse keksiä. Kaikki ovat tapahtuneet joskus. Mutta nyt kerron sinulle omasta lapsuusajastani ja siitä, kuinka lähdin pois kotoa." Pitkän aikaa nuo kaksi istuvat paikallaan, toinen puhuen värisevällä äänellä ja toinen kuunnellen tarkkaavaisena. Kuluu monta hetkeä, ennen kuin he lopettavat ja Vilma huudahtaa: "Miksei enää ole vanhoja myllyjä, joissa voisi yöpyä yhdessä kaverin kanssa tai tuollaisia loputtomiin jatkuvia peltoja, joilla voi ratsastaa naapurin hevosilla aina taivaanrantaan asti!" Koirakin on istunut hiljaa, nyt se nousee ja nuolaisee mestarillisen tarinankertojan kättä kuin kiittäen. Tyttö ja koira nousevat, hyvästelevät yhden rakkaimmistaan, ja lähtevät, tällä kertaa rauhallisesti kävellen, kohti kotia. Käveltyään hetken tyttö kääntyy ja vilkuttaa vielä hyvästiksi. Sitten parivaljakko jatkaa kulkuaan. Vanha nainen hymyilee ja haparoi kepin käteensä. Hän nousee ja lähtee kulkemaan kohti keltaista kivikerrostaloa, jossa pienellä eläkkeellä on hyvä elellä.

                      Päivät kuluvat, niistä tulee viikkoja ja viikoista lopulta kuukausia. Vilma ei ole tavannut isoäitiään sitten sen puistotapaamisen. Eräänä marraskuun aamuna puhelin soi aikaisin. Kello on vasta kuusi. Vilma ei puhelua hämmästele, isän työtoverit soittelevat useinkin näihin aikoihin. Hän kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan. Aatu on jossain vaiheessa yötä hiipinyt hänen sänkyynsä nukkumaan. Se on hyvin tavallista, poika pitää isosiskostaan enemmän kuin kenestäkään muusta. Sisarukset nukkuvat pitkään, reilusti yli yhdeksään, kunnes häikäisevä talviaurinko pakottaa heidät nousemaan. He kävelevät käsi kädessä alakertaan ja hämmästyvät, kun keittiössä ei olekaan ketään. Sen sijaan pöydällä on lappu. Juuri lukemaan oppinut Aatu lukee sen ylpeänä siskolleen ja hämmästyy silmittömästi huomatessaan niin fiksun ja rohkean isonsiskon ruvenneen itkemään. "Vilma, miks sie itket? Iskähän kirjottaa, että ne on äidin kaa menny kattomaan mummia." Vilma purskahtaa entistä kovempaan itkuun, joka vavisuttaa hänen ruumistaan päästä varpaisiin. "Voi Aatu-kulta, sie et nyt tajua! Kun mummia ei enää ole. Mummi on kuollut." Aatu tuijottaa silmät selällään tuon kauhean uutisen kertojaa. Sitten hänkin itkee, ei ääneen ja rajusti, kuten siskonsa, vaan hiljaa, heijaten itseään pienillä käsivarsillaan. Ovikello soi ja katkaisee vaikean tilanteen. Vilma kuivaa silmänsä ja laahustaa avaamaan. Äiti ja isä ovat lähtökiireessä unohtaneet avaimen kotiin. Siinä he seisovat, ovella, silmät itkusta turvonneina ja punaisina. He halaavat lapsiaan ja lupaavat kaiken maan ja taivaan väliltä, kunhan lapset vain kestävät ja hyväksyvät kuoleman kosketuksen. Kuluu päivä, toinenkin, ja aina jompikumpi vanhemmista on järjestelemässä hautajaismenoja. Vilma ja Aatu ovat hämillään ja peloissaan, kumpikaan ei ole kohdannut vielä näin kauheaa asiaa. Monena iltana he itkevät itsensä uneen, pikku- Aatu varsinkin. Vilma yrittää kestää, mutta se on vaikeaa. Päivän toisensa jälkeen Vilma miettii mummin viimeistä tarinaa, kuinka sekä kuuntelija että kertoja olivat nauttineet. Ja yön toisensa jälkeen hän herää pohtimaan kuolemaa ja sen jälkeisiä tapahtumia. Mutta onko niitä? Vai onko kaikki ylösnousemuksesta vain aikuisten iänikuista satuilua?

                      On marraskuun 14. ilta. Manta köpöttelee kerrostalon portaita ylös. Hän asuu ylimmässä, kuudennessa kerroksessa. "On tämäkin… Eivät ole viitsineet hommata edes hissiä tänne! Saavat vanhat mummot vielä sydänkohtauksen, kun tällä tavalla joutuu hengästymään…" Manta-mummi mutisee itsekseen ja pysähtyy lepäämään kolmanteen kerrokseen. Hitaasti hän jatkaa matkaa kohti kotiovea. Päästessään ovelle hän jaksaa enää vain vaivoin avata sen jäykän lukon ja hipsutella sisään. Vanhus ei jaksa riisuutua, hän käy ulkovaatteet päällään nukkumaan. Lienee dementia iskenyt. Keskellä yötä Manta herää. Silmissä hämärtää, jäsenet tärisevät ja sydän hakkaa. Itsekseen hymyillen vanhus sulkee silmänsä ja antaa viimeisen hengenvedon tulla ja mennä. Sitten hän on poissa. Hän nukkuu autuaan näköisenä, hengittämättä, pienenä ja suloisena mummona. Matka jatkuu avaruuden tuolle puolen, ohi sateenkaarien ja kirkkaina hehkuvien planeettojen. Siellä Manta saa selkäänsä siivet. Valkoinen ja kullanhohtoinen sekoittuvat nopeassa vauhdissa. Siellä vanhus nauraa. Hän tietää, ettei matka koskaan pääty. Hän kulkee tietä, jolla ei ole loppua.

                      Mantan ystävä Liisa, joka asuu samassa kerrostalossa, odottelee ystäväänsä aamukahville. Häntä ei kuitenkaan ala kuulua. Pikkuhiljaa Liisa alkaa huolestua. Manta ei ikinä myöhästy. Nyt hän on myöhässä jo puoli tuntia. Naiset juovat pyhäaamuisin kahvinsa aina kello viisi, nyt Mantaa ei vain kuulu. Liisa soittaa isännöitsijälle ja pyytää häntä tuomaan yleisavaimen. Isännöitsijä tuo sen ihmetellen, muttei kysy mitään. Mantan ovi onkin raollaan, Liisa huomaa. Hän astuu sisään ja huhuilee Mantaa nimeltä. Makuuhuoneessa makaa eloton ystävä. Liisan silmät kostuvat. Hän on jo vanha, nähnyt monta kuolemaa, mutta tämä koskettaa. Aina käytännöllinen Liisa etsii käsiinsä Mantan tyttären puhelinnumeron. Tyttären uninen mies vastaa. Itkuinen Liisa sopertaa asiansa puhelimeen. Mies lupaa tulla vaimonsa kanssa heti. Liisa keittää itselleen kahvia tärisevin käsin. Omaiset tulevat, nainen itkee. Liisa tarjoaa heille kahvia. Yhdessä siinä sitten istutaan pöydän ääressä muistellen Mantaa. Itketään ja nauretaan, lauletaan ja istutaan hiljaa. Liisa ymmärtää nuorien surun. Hän on itse kokenut saman. Mutta kuolema satuttaa aina. Sitä ei voi paeta.

                      Hautajaispäivä koittaa lopulta. Vielä eilen oli lunta, nyt se on sulanut pois. Tuntuu kuin luontokin surisi. Kaikki on harmaata. Taivaalla ei ole pilviä, kuuluu vain variksen käheä raakunta. Äiti ja isä yrittävät esittää iloista. Vilmaa ja Aatua se ei kuitenkaan hämää. Mutta helpottaakseen surua hekin naureskelevat teennäisesti ja kertoilevat toisilleen mauttomia vitsejä. Vasta matkalla kappeliin kaikkien silmät kostuvat. Kappeli on mäen päällä. Mitä ylemmäs mäkeä ajetaan, sitä surullisemmiksi kaikki tulevat. Kuolema tulee lähemmäs ja lähemmäs, viimeistään nyt kaikkien on hyväksyttävä se. Sisällä kappelissa on vain kourallinen ihmisiä, kaikki lähiomaiset. Ja alttarilla on valkoinen arkku. Pappi tulee ja puhuu, ihmiset itkevät hiljaa. Lauletaan virsiä, joiden sanoja kukaan ei muista. Kukat viedään arkun päälle hetkeksi. Luetaan runoja. Kukat haetaan pois arkun päältä. Kuusi miestä, isä mukaan lukien, kantaa arkun ulos ruumisautoon. Mummi viedään tuhkattavaksi. Kukat kannetaan uurnalehtoon sille paikalle, mihin Mantan tuhka lasketaan. Ihmiset pakkautuvat autoihinsa, vallitsee vapautunut tunnelma. Mitä alemmas mäkeä tullaan, sitä iloisemmiksi kaikki tulevat. Kuoleman valta on poistunut.   

 

(C) Saimi

Pieni naalinpoikanen haki suojaa jäätävältä tuulelta, pakkaselta ja pistelevältä lumituiskulta. Sen oli kylmä ja sitä paleli. Kuinka kauan siitä oli? Miksi pahat miehet olivat hakeneet äidin ja vieneet sen pois Vinjan luota? Sitä Vinja ei tiennyt. Mutta miksi ihmeessä Vinjasta oli sanottu, että sillä on liian vähän turkkia? Hölmä ajatuskin. Pieni naalihan olisi hukkunut turkkiinsa, jos sitä olisi enemmän!

Niitä näitä miettien pentu löysi kuin löysikin suojaisan kuopan, jonne se käpertyi peittäen kuononpäänsä hännällään ja miettien äitiään. Mitähän äiti oli kertonut naaleista? Oliko miehillä joku syy viedä äiti pois? Hetkinen..Naaleista tehdään turkkeja, senhän nyt tietää jokainen. Turkkeja..Mutta..Eihän se nyt käynyt! Repisivätkö pahat miehet äidiltä turkin pois?! Ei, sitä Vinja ei sallisi. Ei sitten millään. Mutta Vinja oli niin pieni..Ja miehet niin isoja.

Valkea lumi laskeutui pehmeästi Vinjan päälle. Myrsky oli tauonnut ja lumen pinta kiilteli kauniisti auringon valossa. Pikkunaali haistoi suden tuoksun. Sitä pelotti, ja se kiertyi tiukemmaksi puuhkaksi peittäen silmänsä ja kuononsa tuuhean häntänsä alle. Hetken päästä pelokas pentu uskaltautui kurkistamaan..Ja näki äitinsä. Joka ei kuitenkaan ollut se oikea äiti. Se oli sittenkin *huokaus* joku toinen naalityttö, äitiä vähän nuorempi.

Uusi tulokas tervehti hämillään olevaa Vinjaa sanoen: "Heippa Vinja! Minä olen Etna, naali Norjan Lapista. Tiesitkö, että sinulla on siellä sukulaisia?" Vinja pyöritteli päätään kummastuneena. "Minä olen sinun serkkusi, pikku-Vinja. Lähtisitkö kanssani kotiin Norjaan?" Yhä enemmän hämmästynyt Vinja tuijotti nyt serkkuaan järkähtämättä ja yritti ajatella. Ei..Ei täältä kannata lähtä. Äiti voisi vaikka palata. Ja aivan kuin Etna olisi arvannut pienen serkkunsa ajatukset, se sanoi: "Äitisi ei enää tule takaisin, mutta hän olisi tahtonut kaikista eniten sitä, että saat elää turvassa kanssamme siellä, mihin turkispyytäjät eivät ole vielä saapuneet. Tule mukaan, niin tiedät, että olet antanut äidillesi viimeisen lahjan." Etna oli puhunut niin kauniisti, että Vinja huomasi kyyneltippojen jäätyneen silmänurkkaansa. Se keräsi rohkeutensa viimeisetkin rippeet ja juoksi läheisen vaaran laelle. Etna seurasi. Vaaran korkeimmalla kohdalla Vinja kohotti päänsä ja kuiskasi tuuleen: "Hei hei äiti! Minä teen sen, mitä haluat, vaikkei se olekaan helppoa. Mutta teen sen vain siksi, että rakastan sinua niin paljon." Seisottuaan hetken hiljaa Vinja kääntyija lähti hölkyttelemään Etnan vierellä kohti pohjoista. Ja niin kaksi mustaa siluettia juoksi kohti punaisena hehkuvaa taivaanrantaa.

(C) Saimi

Miks sä oot tollanen?

Virnistelet typerästi

sille naapuripulpetin tytölle.

Naureskelet

sen idioottimaisille vitseille.

Etkö sä näe

että mun sydän on kuolemaisillaan

kaikista sua kohtaan tuntemistani tunteista?

Mä antaisin elämäni pois

jos soisit mulle hymyn.

Mutta ei.

Ole sä typerä ihan keskenäs.

Jätä huomaamatta,

että vastapuhjennut lootuksenkukka

istuu sun oikealla puolellas.

(C) Saimi